Kokemuksia

America, here I come!

Maanantaina 26.6 Helsinki-Vantaan lentokentällä vallitsi jännittynyt tunnelma.  Minä ja viisi muuta suomalaista nuorta odottelimme kuukauden kestävän matkamme alkamista valtameren toiselle puolelle Yhdysvaltoihin.  Matkan järjestäjänä toimi 4H ja olimme ehtineet tavata vaihtoporukkamme kanssa jo kerran aikaisemmin järjestetyssä orientaatiossa.

Perille New Yorkiin saavuimme paikallista aikaa iltapäivällä, joten järjestetty ohjelma jatkui vielä pitkälle iltaan. Hurjan metroseikkailun jälkeen pääsimme kulkemaan jalan läpi Time Squaren kohti Rockefeller centerin näköalapaikkaa, josta avartui taianomainen maisema yli Manhattanin. Päivä oli pitkä yhä Suomen aikaan elävälle olennolle, mutta todellakin sen arvoinen. Seuraava suurkaupunki päivämme oli aivan yhtä toiminnantäyteinen kuin edellinenkin. Pääsimme muun muassa veneajelulle Vapaudenpatsaan liepeille vesimonsterilla sekä vierailemaan YK-rakennuksessa ja vanhalle junaradalle rakennetussa puistossa. Ehdimme hieman shoppaillakkin Time Squaren ihmisvilinässä ja illallisen kävimme syömässä New Yorkin Hard Rock Cafessa. Loppu ilta vietettiin hostellilla yhdessä norjalaisten vaihdokkaiden kanssa.

New York oli todellakin näkemisen arvoinen kaupunki, mutta pari päivää oli aivan tarpeeksi tässä ihmispaljoudessa ja valtavuudessa, johon pienessä Suomessa elänyt ei välttämättä ole tottunut.  Olikin siis jo korkea aika hyvästellä Iso Omena ja jatkaa lentoja kohti omaa osavaltiotamme; Wisconsinia, jonne jakaantui puolet vaihtoporukastamme, minä mukaan lukien. Seuraavana päivänä jouduimmekin sitten hyvästelemään toisemme ja rakkaan suomen kielen perheidemme tullessa hakemaan meitä.  Omassa perheessäni oli äidin ja isän lisäksi kolme tytärtä; Katie, Kelly sekä Brenna. Kotimatka Highlandin pikkukaupunkiin sujui rupatellen ja edessä olisi uskomaton kuukausi täynnä toimintaa Ramsdenien perheen kanssa.

Kolmen tyttären perheessä riitti puuhaa kuukauden lähes jokaiselle hetkelle. En selvinnyt yhtä ainoatakaan päivää kokematta jotain uutta ja erilaista, eikä aika ehtinyt käydä pitkäksi. Jo ensimmäisenä iltana tapasin useita perheen tuttavia ja sain selittää omasta kodistani ja kulttuuristamme. Pesäpalloa muistuttava softball oli yksi lähes koko kylän harrastuksista, jota kokoonnuttiin aika ajoin huvin vuoksi pelailemaan ja muutenkin koko kylä oli kuin yhtä perhettä, jossa kaikki tunsivat kaikki. Suomalaisiin verrattuna amerikkalaiset ihmiset olivat paljon välittömämpiä ja puheliaampia, ja kaikki olivat todella ystävällisiä. Oma perheeni oli hyvin huumorintajuinen, ja välillä heidän keskustelujensa seuraaminen oli kuin olisi seurannut komediasarjaa, tosin paljon hauskempaa. He myös pitivät koko ajan huolta viihtyvyydestäni ja siitä, että tunsin oloni varmaksi. Parempaa perhettä en olisi voinut toivoa.

Ja mitä matkan aikana ehdinkään kokea? Itse perhe-elämä oli yhtä suurta kokemusta, mutta teimme myös paljon retkiä lähiympäristöömme. Vierailimme mm. kauniissa luonnon muovaamissa tippukiviluolissa, pikku-Norjassa ja hauskassa popcorn-puodissa. Kävelimme myös läpi uskomattomat House on the Rockin kokoelmat maailmansuurimpine karuselleineen ja kruununjalokivineen. Lisäksi näimme miten juustoa ja vaahterasiirappia valmistetaan, vaelsimme Mississippin varressa sijaitsevassa luonnonpuistossa useita tunteja onnellisesti eksyksissä sekä seikkailimme Amerikan suurimmassa vesipuistossa. Pääsin myös todistamaan aitoa amerikkalaista paraatia sekä rodeota. Oma perheeni asui maatilalla, joten pääsin itsekin tekemisiin lehmien kanssa ja elämäni ensimmäistä kertaa onnistuin löytämään itseni hevosen selästä. Heppatyttöä minusta ei kuitenkaan tullut, vaikka mieleenpainuva kokemus olikin.

Mitä minulla matkallani ehti tulla erityisesti ikävä, oli suomalainen ruoka. Itse koin amerikkalaisen ruoan hieman raskaaksi ja hyvin sokeriseksi ja erityisesti suomalaisia mansikoita ja karjalan piirakoita jäin kaipaamaan. Pääsin kuitenkin jopa pariinkin otteeseen maistamaan osavaltion parhaita kanansiipiä ja myös paikallinen tuore maissi oli mieleeni. Sain suurta ihmettelyä osakseni käyttäessäni ruokaillessani sekä veistä, että haarukkaa, sillä amerikkalaiseen tapakulttuuriin kuuluu pääasiassa vain haarukan käyttö. Viimeisenä iltana pääsin kokkaamaan perheelleni perussuomalaista makaronilaatikkoa ja pullia, joista molemmista koko talous tuntui pitävän.

Koko matkan suurin kommellus sattuikin sitten viimeisenä päivänä pakkaillessani haikeana matkalaukkuani. Olimme nimittäin päässeet käymään osavaltion pääkaupungissa, Madisonissa, kolmeen kertaan ostoksilla, joten tavaramääräkin oli myös sen mukainen. Laukkuni ei suostunut enää sulkeutumaan ja painorajakin ylittyi usealla kilolla. Ongelma saatiin kuitenkin ratkaistua perheen lahjoittaessa minulle yhden pienistä vanhoista matkalaukuistaan, enkä joutunut jättämään mitään jälkeeni. Takanani oli nyt uskomaton kuukausi täynnä kasvattavia kokemuksia, eikä perhettä hyvästellessä kyyneliltä voinut välttyä. Pääsimme kuitenkin jälleen puhumaan omaa rakasta äidinkieltämme ja jakamaan kokemuksia toistemme kanssa, ja reissu tuntui olleen tekemisen arvoinen myös muilla suomalaisilla vaihdokkailla. Kotosuomessa olimme lopulta torstaiaamuna 28.7 väsyneinä, mutta onnellisina ja uusia maailmaa avartavia kokemuksia pursuten.

Maiju Haverinen, Kuhmo

IFYE MATKA JAPANIIN

Lähetin hakemukseni syksyllä 2007 4H:n toimistoon ja keväällä minulle ilmoitettiin, että minut oli valittu mukaan kahden viikon mittaiseen perhevaihtoon Japaniin. Olen aina ollut kiinnostunut Aasian maista, mutta Japanin kulttuuriin on ollut helpointa tutustua sen suuren suosion vuoksi. Maan kulttuuri vaikutti niin erilaiselta Suomeen verrattuna ja sen ainutlaatuisuus lisäsi kiinnostustani. Halusin päästä tutustumaan japanilaisten arkielämään ja heidän tapoihinsa avartaen samalla maailmankuvaani kokemalla toisenlaista elämää täysin toisessa kulttuurissa.

Sain tietää isäntäperheeni muutamaa viikkoa ennen lähtöä ja minulle ilmoitettiin, että tulen asumaan Saitaman kaupungissa, joka sijaitsee noin 30 kilometriä Tokiosta pohjoiseen. Perheeseeni kuuluivat isä, äiti, sekä 6-, 7- ja 14-vuotiaat tyttäret. Perheeni isä teki töitä kellon ympäri, kun taas äiti pysyi päivät kotona hoitamassa taloutta tiskaten, pyykäten ja huolehtien lasten kouluun lähdöstä. Minulle selvisi, että suku ja perhe ovat erittäin yhtenäisiä Japanissa, ja tapasinkin äidin vanhemmat sekä lasten serkut. Paikalliset olivat todella kiinnostuneita Suomesta sekä 4H:n toiminnasta, ja suuri osa perheen tuttavista kuuluikin isäntäperheeni tavoin Hippo Clubiin, joka keskittyi kielten oppimiseen. Suomesta ennestään tuttua japanilaisille olivat Muumit sekä Joulupukki. Japanilainen ruoka oli erittäin terveellistä, herkullista ja halpaa, sillä täyden aterian sai ravintolassa alle viidellä eurolla.

Isäntäperheeni järjesti minulle monenlaista tekemistä ja sainkin käydä muun muassa japanilaisessa kylpylässä, vierailla paikallisella yläasteella kolmen päivän ajan, sovittaa yukataa, osallistua oikeaan teeseremoniaan, mutta ennen kaikkea elää jokapäiväistä arkea japanilaisittain. Pääsin kokemaan myös elämän suurkaupungissa Tokiossa ja tutustumaan nuorison suosimaan kauppa-alueeseen Shibuyaan. Lounasaikaan Tokion keskusta muuttui mustavalkoiseksi, sillä tuhannet liikemiehet lähtivät tauoilleen valkoisine paitoineen ja mustine housuineen sekä salkkuineen. Tokiossa vierailimme myös Suomen suurlähetystössä muiden vaihtareiden kanssa.

Näiden kahden viikon aikana näin ja koin asioita, jotka eivät koskaan voisi aueta samalla tavalla pelkällä lomamatkalla. Aika meni erittäin nopeasti mutta sain ikimuistoisia kokemuksia, joista riittää kerrottavaa moniksi vuosiksi eteenpäin. Opin, että Japanissa ihmiset kunnioittavat ja arvostavat toisiaan, eikä stereotypiat japanilaisten kohteliaisuudesta ole yhtään liioiteltua. ’Kiitos’ ja ’anteeksi’ saivat uuden merkityksen, ja kumartelu tarttui. Ihastuin paikallisiin ihmisiin, sillä japanilaisten lojaalisuus ja empaattisuus oli uskomattoman hieno kokea. Vierailuni Japanissa ei varmasti jäänyt ainoaksi kerraksi, ja toivottavasti seuraavalla kerralla voin viipyä hieman pidempään.

Riikka Ritola, Ristijärvi